Vaihto-oppilaiden kokemuksia maailmalta

Kaipaatko lisää tietoa vaihto-oppilasvuoden arjesta? Täältä löydät jo takaisin Suomeen palanneiden vaihto-oppilaiden kertomuksia heidän omista vaihtokokemuksistaan. Vaihto-oppilaiden kokemuksia voit kuulla myös AFS:n tiedotustilaisuuksissa, tai voit pyytää AFS:n toimistosta palanneiden vaihto-oppilaiden yhteistietoja.

Erilaisuus on hyväksi

Vaihtovuotta harkitessani minulla ei vielä ollut mitään tiettyä kohdemaata mielessäni, mutta muiden kokemukset saivat minut innostumaan Etelä-Amerikasta ja lyhyet valtioesittelyt saivat minut valitsemaan Argentiinan. En ole katunut valintaani kertaakaan. Argentiinan kulttuuri, ihmiset, ruuat, musiikki, koulu ja arkielämä jättivät minut monta kokemusta rikkaammaksi. Muunmuassa jalkapallon MM-kisat olivat Argentiinassa paljon isompi asia kuin Suomessa.

Mennessäni en puhunut sanaakaan espanjaa, oli hankalaa liikkua kodin ulkopuolella  ja sopia menoja kielitaidottomana. Useamman kerran sain kummastuneita katseita kun puhettani ei ymmärretty ja sekoilin sanoissani, mutta opin vain nauramaan päälle ja yrittämään uudestaan. Vähä vähältä espanjan kielen taitoni kuitenkin alkoi kasvaa.

Argentiinalaiset ovat hyvin avoimia ja ensimmäisiä sanojani olikin ”vamos” eli mennään. Uteliaana kokeilemaan kaikkea menin aina mukaan joka paikkaan, johon pyydettiin. Näin kehitin laajan kaveripiirin pienessä kaupungissani. Aina löytyi joku joka jaksoi kiinnostua vaihtarista.

Opin myös arvostamaan omaa kotimaatani aivan eri tavalla. Kuka olisi uskonut, että Suomeen palatessa lentokentällä suurin iloni olisi toimiva vessa, jonka oven saa lukkoon ja on vessapaperia?!
Vaikkei vaihtovuosi olekaan aina helppo kokemus, jokainen hyvä ja huono hetki opettaa paljon.

Mirva Nurminen, Argentiina

Matka ja määränpää

Taitoin koulumatkani pyörällä, koska host-paikkakunnallani busseja ei kulkenut juuri ollenkaan. Matka kesti tunnin ja olin usein läpimärkä, joko hiestä tai sateesta, saavuttuani kouluun. Olin usein katkera luokkakavereilleni, joiden vanhemmat heittivät heidät usein kouluun, minun host-äitini mielestä kun pyöräileminen rankkasateessa kasvattaa luonnetta. Muutaman kerran sain kinuttua kyydin häneltä, esimerkiksi silloin kun ulkona riehui taifuuni.

Pyörämatkoihin kului tietysti iso osa vaihtarivuodestani, ja niihin liittyi paljon hauskoja ja ei niin hauskoja sattumuksia. Keräsin paljon katseita pyöräillessäni länsimaalaisena koulupuku päällä, varsinkin kun naama rutussa poljin ylämäkeä läpinäkyvä sadeviitta päällä (joka oli epäcooleinta heti pyöräilykypärän jälkeen). Joskus eläkeläisrouvat tulivat juttelemaan liikennevaloissa, ja ihmettelivät, miten olen päätynyt maapallon toiselta puolelta japanilaiseen lukioon.

Koulussa suurta hilpeyttä herättivät ne aamut, jolloin tulin läpimärkänä luokkaan, käsitteestä "cherii no mooningu shawaa" (kirsikan aamuinen suihkutuokio) tuli tunnettu ympäri koulua. Toisaalta hyvä puoli koulupuvun kastumisessa oli se, että sain hameen kuivuessa käyttää liikuntauniformua, joka oli paljon mukavampi päällä!

Kun kavereiden kanssa menimme koulun jälkeen läheiselle ostarille hengailemaan, taitoimme matkan tietysti pyörällä. Sitten poljettiin koko kadun leveydeltä takin helmat hulmuten. Koulu oli kieltänyt oppilailta sateenvarjon käytön pyöräillessä, mutta tietysti kaikki kovikset tasapainottelivat toinen käsi pidellen sateenvarjoa ja toinen yrittäen ohjata pyörää joten kuten suoraan.

En ennen vaihtarivuotta pitänyt kovinkaan paljon pyöräilystä, mutta vuoden aikana minulle kehittyi lämmin suhde kyseiseen kulkuvälineeseen. Ja tunnin pyörämatkat todella kasvattivat luonnetta, enää en marise pienistä vastoinkäymisistä. Host-äitiini minulla on edelleen läheiset välit, opin häneltä paljon! Kun kävin alkukeväästä Japanissa, vaadin saada pyöräillä vanhalle koululleni, vaikka host-äitini olisi mielellään tarjonnut kyydin.

Kirsikka Ruohonen, Japani

Durf dromen

Halusin lähteä vaihtoon, tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä jotain muuta, kuin mitä olin tottunut tekemään. Lähetin hakemukseni melko myöhään, joten lista kohdemaista oli jo ehtinyt kutistumaan hitusen. Belgia.. kuulostaapa hyvältä.. en tiennyt maasta kyllä juuri mitään, mutta mitäpä sitten?

Avoimin mielin kohti tulevaa, ilman juuri mitään odotuksia lähdin Belgian pohjoisosaan, flaaminkieliselle alueelle. Lähtiessäni osasin puhua suomen lisäksi vain ruotsia ja englantia, mutta jo puolen vuoden jälkeen päätin, että nyt sitten puhutaan pelkästään flaamia.. ja näin tehtiin! Flaamia ja hollantia kirjoitetaan samalla lailla, vain ääntämys ja jotkin sanat eroavat toisistaan. Vaikka kielen sanotaankin kuuluvan vaikeimpien joukkoon, ei se siltä tuntunut. Jos yhtään osaa ruotsia tai saksaa ja on valmis tekemään töitä, niin mikäpä siinä?!:)

Olin ainut suomalainen vaihtari flaamin alueella, mikä helpotti sopeutumista, mutta toisaalta myös pakotti puhumaan muuta kuin suomea. AFS-leireillä sain paljon kavereita, sillä yhden ryhmän sijasta pyörin monessa eri ryhmässä. Aluksi lukuisiin eri ihmisiin tutustuminen tuntui haastavalta ja välillä väsyttävältä, mutta jo seuraavalla leirillä kaikki olikin aivan päinvastoin ja oleminen oli yksinkertaisesti helppoa!

Sain hyviä ystäviä muista vaihtareista, mutta läheisimmiksi tulivat kuitenkin host-perheen lisäksi koulukaverini. Vietin paljon aikaa vuotta nuoremman host-siskoni kanssa, sillä olimme samalla luokalla ja samassa partiossa, joka on muuten pyöräilyn lisäksi todella suosittu harrastus Belgiassa. Pystyin myös jatkamaan vanhaa harrastustani, akrobatiavoimistelua – ja vieläpä omalla asuinpaikkakunnallani!

Vuosi ulkomailla toi haasteita, mutta ei kertaakaan sellaisia, etteikö niistä olisi yli päästy. Päällimmäisenä mieleeni jäivät hyvät muistot ja takaisin olen jo muutamaan kertaan mennyt ja tulen varmasti vierailemaan vaihtomaisemissani myös jatkossa.

Minun Belgia on pieni maa, jossa on paljon ihmisiä eri kulttuureista, välimatkat ovat lyhyet joka paikkaan, suklaa on hyvää ja sitä saa yllättävän hyvin kulumaan niin yksinään kuin myös vaalean leivän välissä, kahviloita on paljon ja ihmiset viettävät niissä aikaa. Flaami kielenä kuulostaa hauskalta ja sitä on älyttömän mukava puhua! Muista, että jos jotain haluaa, on myös oltava valmis tekemään töitä sen eteen!

Johanna Fält, Belgia (flaaminkielinen)

Chilestä tuli toinen kotimaani

”Voisitko kuvitella lähteväsi Chileen? Sieltä on nimittäin tullut myöntävä vastaus ja kehottaisin sinua kyllä tarttumaan tähän tilaisuuteen”, sanottiin puhelimen toisessa päässä. Vastasin mietteissäni, että no miksipä ei. Olin jo vuosia haaveillut lähteväni vaihto-oppilaaksi, mutta kun pitkäaikaiset unelmat Uuteen-Seelantiin lähdöstä romuttuivat, haussa oli ollut toinen kohdemaa. Chile ei ollut ollut vaihtoehtojeni kärjessä, mutta onko sillä loppujenlopuksi oikeasti väliä, minne lähtee? Ei se ole muusta kuin asenteesta ja avoimuudesta kiinni!

Chileen lähtemispäätöksen tehdessäni en tiennyt kohdemaastani mitään muuta kuin, että se sijaitsi kaukana Etelä-Amerikassa, siellä puhutaan espanjaa ja että siellä on laamoja. Jälkeenpäin mietin, että ehkä vähäinen ennakkotietämykseni maasta olikin vain positiivinen asia, koska en ollut ehtinyt muodostaa siitä minkäänlaista ennakkokäsitystä. Lähdin siis seikkailuun uuteen kulttuurin täysin avoimin mielin. Muistankin elävästi vieläkin näin vuoden jälkeen sen hetken, kun pitkän lentomatkan jälkeen vatsani täyttyi perhosista nähdessäni Andien vuoriston ensikertaa. Tokaisin lumoutuneena itsekseni, että täällä minulla tulee olemaan täysin toisenlainen elämä.

Alusta asti oli kuitenkin selvää, että kokemus ei tule olemaan mitenkään helppo. Jälkeenpäin olen miettinyt, että kaikki vuoden aikana tapahtuneet vastoinkäymiset, kuten maanjäristyksen kokeminen, perheen vaihto, koti-ikävä, kulttuurieroista johtuneet väärinkäsitykset ja se oman paikan etsiminen ovat kuitenkin oikeastaan vain auttaneet minua vahvistumaan ja kasvamaan ihmisenä. Huomasin miten jouduin rakentamaan elämäni uudestaan ja opettelemaan kaiken alusta.

Ensimmäisenä koulupäivänä muistan pelästyneeni kun luokkalaiseni syöksyivät tervehtiäkseen minua poskisuukoin. Koti-ikävä painoi ja olin väsynyt koko ajan. Espanjasta en myöskään ymmärtänyt mitään ja turhauduin kun en pystynyt sanomaan, mitä ajattelin. Asiat alkoivatkin helpottua, kun tavat alkoivat tuntua luontevilta ja rutiini syntyä, enkä edes itse huomannut, kun jo puhuin sujuvaa espanjaa!  Pian löysin parhaat ystäväni ja huomasin päässeeni yhteisöön sisälle. Elin ihan tavallista chileläisen nuoren elämää.

Yksi unohtumattomista kokemuksista vaihtovuodeltani  oli seistä koulun täpötäydessä ruokalassa punaisessa pelipaidassa kannustamassa maajoukkuetta jalkapallon MM-kisojen aikana. Tunsin sanoinkuvaamatonta onnea ja ylpeyttä sydämessäni yhtyessäni laulamaan El Himno Nacionalia kaikkien ystävieni kanssa. Samaa onnea tunnen yhä sydämessäni ajatellessani elämääni Chilessä: kotikaupunkiani Aricaa, toista perhettäni, ystäviäni ympäri maailmaa, poskisuukkotervehdyksiä, koulupäiviä, AFS:n retkiä, ruokaa, paahtavaa aurinkoa, kaikkia niitä vuoden aikana koettuja ikimuistoisia hetkiä.

Vuosi toisessa kulttuurissa kasvatti minua ja antoi minulle niin paljon, etten ikinä tule katumaan päätöstäni lähteä vaihto-oppilaaksi! Nyt huomaankin, miten maasta, josta vielä vuosi sitten en tiennyt mitään, tuli toinen kotini.

Asta Lehtola, Chile

Tekemistä vuorokauden jokaiselle tunnille

Jokaisen vuosi on erilainen, ja voit vain itse vaikuttaa siihen millainen kokemuksesi tulee olemaan. Suomen opintokeskeinen koulujärjestelmä saattaa olla yksi parhaista opinnoissa, mutta yhdysvaltalaista high school -meininkiä ei pysty ikinä paremmin kokemaan kuin lähtemällä itse vaihto-oppilaaksi. Voi olla, ettei koulussa kukaan tarkkaan tiedä, missä Suomi sijaitsee tai ylipäätään mitään Suomesta, mutta samanlaista ihmisten ystävällisyyttä  ja aitoa kiinnostusta en ole kokenut kuin vaihtarivuotenani jenkkilässä.

Syksyn ensimmäiset 3 kuukautta kuluivat pienen sähellyksen merkeissä hankalan koulun ja todella mukavan yksinhuoltaja-host-äitini kanssa, joka koki taloudellisia vaikeuksia finanssikriisin takia. Kuitenkin samalla kaikki paikalliset vapaaehtoiset, heidän järjestämät aktiviteetit, alueen muut vaihtarit olivat todella avuliaita ja ohjelmaa riitti. Sitten kaikki alkoikin loksahtaa paikoilleen myös uuden koulun ja uuden perheen myötä vain muutaman kilometrin päästä ensimmäisestä. Positiivisena pysyminen kannatti, ja vaikeuksien kautta koin elämäni tähän mennessä hienoimmat 7 kuukautta! 

Minun tapauksessa omat paikalliset koulutoverit muodostuivat tärkeimmäksi asiaksi koko vuodessa. Los Angelesista 15 minuutin ajomatkan päästä sijaitsevan väkiluvultaan pienen lähiökaupungin tiivis yhteisö, ja etenkin koulun erittäin tiivis yhteishenki, oli loistava ympäristö vaihtarille. Paljon suomalaisia ulospäinsuuntautuneemmat koulutoverit olivat alusta lähtien mukavia eikä mennyt kauaa, kun tekemistä alkoi riittää koulun tiiviin kaveriporukan kanssa.

Leffoistakin tutut koulun aktiviteetit, joita riitti melkein joka viikolle ja tiivis kouluhenki, olivat Suomen opintopainotteiseen lukioelämään verrattuna uskomaton kokemus. Etenkin koulun vanhimpana eli seniorina sai kaiken irti amerikkalaisesta meiningistä promeja ja valmistujaisia myöten.

Myös koulun ulkopuolella tekemistä riitti: saman päivän aikana laskettelu Big Bearin hiihtokeskuksessa vuorilla ja surffaus Malibun rannalla, minkä jälkeen ehti vielä koulun oppilaskunnan järjestämiin tansseihin ja keskiyön longboardaukseen kukkuloiden mäkiä alas. Minulla kävi hyvä tuuri lukuisten harrastemahdollisuuksien osalta eikä koko vuosi tietenkään ollut vain hauskanpitoa, mutta silloin kun mahdollisuuksia tuli eteeni, pyrin hyödyntämään ne aina parhaani mukaan ja kokeilemaan ennakkoluulottomasti uusiakin lajeja.

Ruoka löytyi tietysti loputtoman pikaruokaketjujen valikoiman  autokaistalta melkeimpä aamusta iltaan, yhteisiä ruokailuja ei kovinkaan usein host-perheeni kanssa ollut. Suomalaiseen elämään verrattuna tekemistä oli jotenkin paljon enemmän, ja viimeiset puoli vuotta hujahtivatkin nopeammin kuin ikinä osasi kuvitella.

Isäntäperheen kanssa välit pysyivät kokoajan erittäin hyvinä, joskin ei niin läheisinä kuin taas monilla muilla, mutta paikallisista kavereista ja heidän perheistään tuli minulle niin läheisiä, että palasin viettämään seuraavan joulun ja uuden vuoden kaverini perheen luona. Seuraavana kesänä yksi kavereistani matkusti ensimmäistä kertaa Eurooppaan ja asui meillä viikon. Paitsi että vuodesta jäi elinikäinen muisto niin myös elinikäisiä ystäviä.

Mikael Taipale, USA

Opin rakastamaan vuottani

Sanoin uudelle kulttuurille alusta asti tervetuloa. Käy sisään, asetu minuun. Ole kuin kotonasi. Itse olin kaikkea muuta kuin kotonani Costa Ricassa. En puhunut sanaakaan espanjaa. Aamuyöstä heräsin kukkojen lauluun ja päivisin aurinko poltti ihon kipeäksi. Iltapäivisin käänsin koululäksyt sanakirjan avulla, sanasta sanaan. Söin hedelmistä myös osat, joita ei kuulunut syödä.

Itkujen, väärinkäsitysten, ikävän, kulttuurishokin, perheenvaihdon ja jatkuvan kielenopiskelun lomassa opin kuitenkin rakastamaan vuottani. Simpukat, kypsät mangot, tulivuoret, pilviä hipovat vuorien huiput, seinillä juoksevat sirittävät liskot, puhelinlankoja pitkin hyppivät apinat, yössä tanssivat tulet, värit ja tuoksut, pehmeä espanjan aksentti ja vaahto aaltojen harjalla. Ystävät ja kaksi perhettäni, jotka molemmat tahollaan opettivat minulle toisinaan vaikeitakin elämänoppeja.

Sallamaari Pyyny, Costa Rica

Ihmisiä en unohda koskaan!

Norja ei ollut alusta asti ykkösvaihtoehto kohdemaanani. Hakuvaiheessa kailotin kavereilleni kovaan ääneen, että jos aikoo lähteä vaihtoon, pitää lähteä ”niin kauas kuin vain mahdollista”. Tuolloin ykkösvaihtoehtoina olivatkin mm. Brasilia ja Malesia. Kesti hetken, ennen kuin tulin järkiini. Ikuisena talvi-ihmisenä tuskin kestäisin olla tropiikin ilmastossa kokonaista vuotta.

Lapsesta asti olen ollut kiinnostunut Pohjoismaista ja erityisesti Norjasta. Aloinkin eräänä päivänä miettiä vakavammin, että miksi ei? Norja on ehkä naapurimaa, mutta ei se niitä kilometrejä katso, onko vuosi onnistunut vai ei, helppo tai vaikea.

Englanninkielinen maa olisi ehkä voinut olla helpompi vaihtoehto minulle, sillä heikon kielipääni takia minun oli vaikea oppia norjaa kunnolla. Enkä rehellisesti sanottuna ollut tarpeeksi rohkea yrittämäänkään sitä täysillä. Niinpä norjankielentaitoni jäivät hieman vajaavaisiksi, vaikka ymmärränkin sitä aika sujuvasti ja kykenen selviytymään norjan kielellä eri tilanteista – kunhan ensin uskallan ottaa itseäni niskasta kiinni.

Minulle vuosi oli suurimmaksi osaksi tavallista arkea. Tai niin tavallista kuin uudessa maassa ja perheessä asuminen voi olla. Elämä ei kuitenkaan ole sen erilaisempaa siellä kuin täälläkään, vaikka Norjassa onkin pieniä ja hieman suurempia asioita, jotka eroavat Suomen tavoista ja tottumuksista. Aamupalalla tehtiin ”matpakke” mukaan kouluun, sillä kouluissa ei tarjoiltu lämmintä ruokaa. Toki siellä oli pieni kioski, mistä sai ostettua erilaisia salaatteja, leipiä ja pizzapaloja. Se olikin aika suuri muutos, sillä olin tottakai suomalaisena tottunut lämpimään ja ilmaiseen ateriaan keskellä koulupäivää. Niiden parin paahtoleivänpalan jälkeen jäikin aina nälkä ja houkutus kioskilla vierailuun oli lähes aina liian suuri...

Vuosi oli kaikinpuolin mielenkiintoinen ja tärkeä. Näin jälkikäteen sitä vasta alkaa ymmärtää, kuinka paljon rohkeutta ja uteliaisuutta toiseen maahan ­ tuntematta sieltä ketään ­ lähteminen vaatikaan. Jos minulta jäi puuttumaan kaikki kaukomaiden ihmeet ja suuret kulttuurishokit, oli vuosi naapurimaassa kuitenkin rikas ja avartava, sekä erityisesti opettavainen. Se, kuinka paljon uusia ihmisiä siellä tapasin, on ollut minulle todella tärkeää. Ei vain uudet norjalaiset tuttavuudet, vaan myös muut, samassa tilanteessa olleet vaihto-oppilaat ympäri maailman. Se yhdisti meitä.

Se, kuinka ihmiset ovat lähtöisin täysin erilaisista kulttuureista, voivat kuitenkin olla sisimmältään hyvin samanlaisia ja pitää toisistaan huolta, kielimuureista ja erilaisista kulttuuritavoista huolimatta. Tämä jääkin pysymään mieleeni loppuelämäkseni yhtenä tärkeimpänä asiana, minkä opin vaihtovuodestani.

Muistot vuoden tapahtumista alkavat pikkuhiljaa heikentyä, se on karu tosiasia, mutta muisto näistä ihmisistä ei koskaan hälvene.

Anniina Kallioniemi, Norja

”Si hay para uno, hay para dos..”

Meksikolainen ruoka on yleiskäsite ja kuten minullakin, monella on siitä jonkinlainen mielikuva tex mex-ruoan pohjalta. Ruoka on usein tulista ja mausteiden käyttö on itsestäänselvyys, mutta aidolla meksikolaisella ruoalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tex mex -ruoan kanssa.

Kesti viikkoja, ellei kuukausia, ennen kuin totuin paikalliseen ruokaan.  Perusraaka-aineet, pavut, maissi, lime, avokado, chili ja liha toistuivat joka ruoassa ja alkuun ihmettelinkin, miksi kaikki meksikolaiset ylistävät niin paljon ruokakulttuuriaan. Raaka-aineet olivat joskus erittäin erikoisia, enkä ollut ikinä kuvitellut joutuvani syömään esimerkiksi uppopaistettua siannahkaa, lehmän aivoja tortillaan käärittynä tai etikalla maustettuja kananjalkoja, joita vuoden aikana tuli maistettua. Mutta vain rohkeasti kokeilemalla saa uusia kokemuksia, ja monista erikoisista asioista tulikin suurta herkkuani!

Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen iltani kotikaupungissani Celayassa. Sinä iltana söin elämäni ensimmäisen ”aidon” meksikolaisen tacon, ja vaikka olenkin kaikkiruokainen, en oikeastaan nauttinut kyseisestä illallisesta. Nyt on enää mahdoton itsekään käsittää, miten saatoin olla pitämättä kyseisestä tacosta, sillä vuoden aikana siitä tuli ehdottomasti suosikkiruokani!

Meksikolaiseen ruokaan liittyy muutakin kuin maukkaat perusraaka-aineet ja sen uskomattoman hyvä maku. Ruokakulttuuri on kokonaisuudessaan täysin erilainen omaamme verrattuna. Ruoasta nautitaan aina yhdessä, eikä tule kuuloonkaan, että perheenjäsenet söisivät eri aikaan. Niin aterian valmistamiseen kuin sen nauttimiseenkin osallistuvat kaikki yhdessä ja se on päivän tärkein hetki, johon käytetään tunteja. Ruokaa on aina riittävästi kaikille, huolimatta siitä kuinka paljon sitä todellisuudessa on. Eräs sanonta kuuluukin: ”Si hay para uno, hay para dos..”, joka tahtoo sanoa, että jos ruokaa on riittävästi yhdelle, riittää siitä silloin myös kahdelle…

Värikkään ruokakulttuurin lisäksi Meksikossa on lukemattomia asioita, joita en voi edes verrata Suomeen, ja vaikeinta olikin myöntää itselleen se totuus, että ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Mutta lähtiessäni Meksikosta, jätin taakseni kodin, johon tiesin aina olevani tervetullut takaisin…

Roni Koski-Tuuri, Meksiko

Kun aloin saada kavereita, kaikki helpottui

Olin Kanadassa vuoden ja se oli aivan upeaa! Opin ranskaa ja englantia tosi hyvin ja perheeni oli todella mukava. Tulin kaikkien kanssa hyvin toimeen.  Ensimmäiset kaksi kuukautta oli todella vaikeaa, mutta kun aloin saamaan kavereita kaikki helpottui. Menin joka ilta nukkumaan klo. 8.00, että aika kuluisi nopeammin ja pääsisin pian kouluun. Vuoteni kului hurjan nopeasti ja kaikkea kivaa ja vähemmän kivaa ehti tapahtua. Kotiin oli ihan hirveä lähteä, mutta täytyy myöntää, että nyt on kiva olla taas täällä perheen ja kavereiden kanssa.

Maiju Eurén, Kanada

Vuosi Kiwien maassa

Kaikki kolme vanhempaa sisarustani olivat vaihto-oppilaana Amerikassa, joten pienestä pitäen vaihto-oppilaaksi lähteminen oli minulle itsestäänselvyys. En kuitenkaan halunnut jatkaa perinnettä, vaan halusin mennä jonnekin erikoisempaan, mutta kuitenkin englanninkieliseen maahan. Niinpä valitsin Uuden-Seelannin, enkä ole katunut päätöstä päivääkään.

Uusi-Seelanti maana on täynnä kaikkea mahdollista auringosta vesisateeseen, lumesta mahtaviin hiekkarantoihin ja ihmisissä yhdistyy rehellisyys, avoimuus ja rentous. Kaupasta ei päässyt ulos ilman, että joku ei olisi kysynyt 'How's it going mate'. Asuin East Aucklandissa aivan ihanassa perheessä, johon kuului host-äiti ja -isä, kaksi host-pikkusiskoa, kaksi koiraa, kaksi alpakkaa, kaksi hevosta ja kissa. Pidän heihin edelleen tiiviisti yhteyttä ja odottelen heidän vierailuaan Suomeen.

Ikävöin kovasti myös koulukavereitani ja ennen kaikkea ystäviä, joihin tutustuin AFS:n kautta. Uuden-Seelannin AFS on erittäin aktiivinen ja meille järjestettiin paljon kaikkea toimintaa, jolloin oli mahdollista tutustua muihin vaihtareihin joka puolelta maailmaa. AFS:n järjestämät leirit ja kuukausittaiset chapter-kokoukset olivat ikimuistoisia.

Eniten kuitenkin opin omalta host-perheeltäni. Heidän kanssaan elin perusarkea, joka oli kaikista opettavaisinta. Paras vinkkini vaihtovuoden aloittaville on, että kannattaa luoda mahdollisimman lämpimät ja läheiset suhteet host-perheeseen. Itse meinasin tehdä sen virheen, että humputtelin liikaa ystävieni kanssa, jolloin perheeni jäi vähemmälle huomiolle. Isäntäperhe on kuitenkin tehnyt suuren sitomuksen ottaessaan vaihtarin, jolloin on tärkeää että myös sinä huolehdit omasta panoksestasi ja rikastutat heidän arkeaan.

Lähdin Uuteen-Seelantiin ruskeatukkaisena ja ujona ja tulin takaisin Suomeen blondina, mutta entistä rohkeampana ja viisaanpana :)

Milja Rauhansalo, Uusi-Seelanti

Vaihto-oppilastarinoita tulivuorten ja jäätiköiden keskeltä

Reissuun lähtö oli aivan järkyttävän jännittävää. Toivoin, että pian pääsisin matkaan, sillä en kestänyt sitä kuumeista odotusta ja välillä puolestaan tuntui, että en enää haluaisi lähteä, sillä en koskaan ollut ollut niin kauan kotoa pois ja pelotti, että kuinka tulen toimeen uuden perheen kanssa ja entä jos en opikaan kieltä ollenkaan. Pelkoni osoittautuivat kutakuinkin turhiksi, sillä en olisi parempaa perhettä voinut saada! Meillä lähti alusta asti yhteistyö sujumaan kovin mutkattomasti ehkä samoista kiinnostuksen kohteista johtuen ja he olivat hyvin innoissaan opettamassa minulle kieltä.

Syksyn kohokohdaksi nousi suuri lampaidenerottelutapahtuma, johon osallistuimme koko perheen voimin. Islannissa lampaat vaeltavat kesän vapaina vuorilla ja nummilla ja syksyllä ne sitten kootaan yhteen ja erotellaan. Lampaita oli aivan uskomaton määrä, noin 10 000. Niitä ajettiin pyöreään aitaukseen jokunen sata kerrallaan, josta kukin sitten etsi oman farmin korvamerkillä merkittyjä lampaita. Meillä ei ollut omia lampaita, mutta autoimme erästä isän tuttua. Ensin työ näytti aika hurjalta, sillä säikähtäneet lampaat säntäilivät aitauksessa minkä kerkesivät. Pienen harkinnan jälkeen itsekin uskaltauduin mukaan, pitihän kaikkea eteen tulevaa kokeilla!

Aikamoista repimistä se välillä oli, mutta toisaalta myös omalla tavallaan aika hupaisaa, varsinkin kun sai välillä kyntää maata, kun joku lammas olikin hieman odotettua vahvempi. Seuraavaksi kipusimme hevosten selkään ja vietimme seuraavan kolmituntisen ratsujen selässä lammaspaimenina pitäen huolta, etteivät lampaat lähde omille teilleen. Sen lisäksi, että sain toden teolla harjoitella paimentamista hevosen selästä käsin, näin myös hurjan paljon upeita vuori- ja nummimaisemia.

Maaliskuussa tapahtui sitten jotain aivan odottamatonta. Olimme AFS-leirillä keskellä erämaata ja leirin keskellä sattui olemaan syntymäpäiväni. Synttäriyöni jälkeisenä aamuna saimme kuulla, että tulivuori on alkanut purkautua. Vitsailimme siitä sitten loppuvuoden, että Elinan 18-vuotisjuhliin ei riittänyt tavalliset ilotulitteet vaan tarvittiin laavasuihkut juhlan kunniaksi.

Pääsin itsekin perheeni kanssa ihastelemaan tuota hämmentävää luonnonmullistusta. Illan pimetessä pilkkopimeäksi yöksi, laavapurkaukset näyttivät uskomattoman hienoilta räiskyessään tummaa taivasta vasten. En meinannut uskoa todeksi sitä että minun ollessa Islannissa, siellä oli sattunut tulivuorenpurkaus ja kaiken kukkuraksi pääsin seuraamaan sitä livenä.

Muutamia viikkoja Fimmvörðuhálsin purkauksen jälkeen alkoi toinen sitäkin tunnetumpi ja paljon suurempi Eyjafjallajökullin purkaus, joka levittämänsä tuhkan avulla sulki lähes kaikki Euroopan lentokentät. Luulin että purkaus olisi vaikuttanut meidänkin elämäämme enemmän, mutta Reykjavíkissa pieni tuhkakerros talon päällä silloin tällöin oli merkittävin vaikutus. Sitä vastoin taas ollessamme Vestmanna-saarilla Etelä-Islannissa saimme tuhkaa niskaan enemmän kuin tarpeeksi: siellä satoi tuhkaa useampaan kertaan, vaatteet sekä hiukset värjäytyivät harmaapilkullisiksi, kadut peittyivät usean sentin tuhkakerrokseen ja jouduimme ulkona käyttämään maskeja naaman edessä. Välillä oli hurjan näköistä katsella taivasta ja nähdä kun pilvisen taivaan keskellä kulki mustan ja valkoisen pilvimassan raja ja musta valtasi jatkuvasti enemmän alaa valkoiselta.

Vuosi oli siis kokonaisuudessaan kovin kokemusrikas ja pääsin näkemään ja kokemaan paljon enemmän kuin mitä oletin. Luulin ennen lähtöä, että palaisin kovin kokeneena ja itsevarmana takaisin, mutta todellisuudessa vuoden aikana tajusin oman pienuuteni maailmankartalla ja itsevarmuuden sijaan astui tilalle nöyryys.

Vaihtarikokemukseni ansiosta opin katsomaan asioita muiden näkökulmasta. Se auttoi huomaamaan enemmän omia virheitäni ja välillä niiden myöntäminen ja korjaaminen on saattanut olla raadollista.

Tämä on kuitenkin opettanut paljon kärsivällisyydestä sekä siitä kuinka itseensäkin voi suhtautua hieman armollisemmin. Prosessi ei kuitenkaan ole loppuun käsitelty vaan se toivottavasti jatkuu läpi elämän.

Elina Lukkarinen, Islanti

Ne oikeasti tärkeät asiat

Jutellessani muille Ecuadorista ymmärrän vaihto-oppilaan ja turistin eron parhaiten. Lomamatkailijat hehkuttavat Galápagos -saarten ihmeellisiä eläimiä ja Andien jylhiä maisemia, mutta itse alan väistämättä puhua ecuadorilaisista – perheestäni ja ystävistäni. Puhuin espanjaa vain muutaman sanan verran pakatessani laukkujani elokuussa 2008 ja minua pelotti, että elämäni toisella puolella maapalloa olisi hyvin yksinäistä ilman yhteistä kieltä. Paikalliset ovat kuitenkin äärettömän sosiaalisia, ja tajusin menettäneeni yöuniani murehtien aivan turhaan.

Paikallisia ei juuri kiinnostanut ymmärsinkö, mitä he sanoivat, kunhan vain pääsivät puhumaan. Kulttuurin sisään pääsemiseksi ei aina edes tarvita sanoja. Sain jo ensimmäisinä päivinä salsa-oppitunteja, ja äitini jakoi kanssani välittömästi lempi telenovelansa eli saippuaoopperasarjat.

Perheenjäseneni ja ystäväni kyselivät myös innokkaasti kotimaani tavoista, vaikka he eivät aina uskoneetkaan minun puhuvan totta. Eräillä päivälliskutsuilla kerroin vanhempieni ystäville, että Suomessa sauna lämmitetään yli 80 asteeseen. Tämä herätti suurta kummastusta, ja isäni selitti vieraille nauraen, että en vielä puhunut kieltä tarpeeksi hyvin tietääkseni mitä sanoin, ja että olin varmasti mennyt luvuissa vain sekaisin. Isäni kuitenkin pyysi suomi–espanja-sanakirjani lainaan ja opiskeli siitä yksittäisiä sanoja innoissaan. Hän myös toivoi minun opettavan hänelle satunnaisesti tennistä, koska halusi minun jatkavan harrastuksiani vaihto-oppilasvuoteni aikana.

Kohta vaihtovuoteni alusta on vierähtänyt kolme vuotta, mutta elän edelleen elämääni myös siellä. Pidän jatkuvasti yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin enkä malta odottaa kunnes näen heidät jälleen uudelleen. Toki Amazonin sademetsä ja Tyynen valtameren rannat ovat upeita, mutta ne eivät lämmitä mieltäni samalla tavalla kuin jos ajattelen luokassani tehtyjä kepposia ja myöhään yöhön venyneitä fiestoja.

Minun Ecuadorini on puhelias, tanssiva, laulava ja kaunis niin monella tapaa etteivät sanat riitä kuvaamaan. Tietenkin kulttuurissa on myös vaikeasti sulatettavia piirteitä kuten machoilu. Olen suomalaisena naisena tottunut itsenäisyyteen ja tasa-arvoon, mutta vaihto-oppilaana ei voi itse lähteä käymään sotaa koko kulttuuria vastaan. Jotkin asiat on vain hyväksyttävä.

Tuleville vaihto-oppilaille haluan sanoa, että yksinäisyyttä ei kannata pelätä. Jos ei ole luonteeltaan sosiaalinen, sellaiseksi oppii viimeistään vaihtovuotenaan. Yksikään vaihto-oppilas ei jää yksin, ellei sitä itse halua.

Anna-Kaisa Haaranen, Ecuador

Pienessä kaupungissa tapahtui jotakin suurta

Kun pitkän ja tuskastuttavan odotuksen jälkeen sain vihdoin ja viimein tietää isäntäperheeni, yllätyin kun kuulin, että kotikaupunkini tulisi olemaan pieni, noin 10 tuhannen asukkaan kaupunki. Hakemuksia täyttäessäni oli valinnut USA:n ykkösvaihtoehdoksi pilvenpiirtäjät ja suurkaupungit mielessäni, joten olin aluksi hieman skeptinen pikkukaupunkiani kohtaan.

Saapuessani määränpäähäni huomasin kuitenkin, että Amerikan kokeakseen ei tarvita Gossip Girlistä tai O.C.:stä tuttuja maisemia, vaan kaikki on asenteesta kiinni. Isäntäperheen kanssa koetut yhteiset hetket, jokapäiväisestä illallisesta graduationin valmisteluihin ja mummolavieraluista Los Angelesin kiertoajeluun, tekivät vuodesta ikimuistoisen kokemuksen, jota en vaihtaisi mistään hinnasta pois!

Ensimmäinen koulupäivä oli melkoinen shokki: ''pieni maalaiskoulu'' osoittautuikin noin tuhannen oppilaan suuruiseksi opinahjoksi, joka tuntui kumman suurelta niin pienessä kaupungissa. Alkukommellusten ja ihmetysten jälkeen koulunkäynti lähti rullamaan sujuvasti, sillä henkilökunta ja opettajat olivat meitä vaihto-oppilaita kohtaan varsin ymmärtäväisiä, ja selittivät kärsivällisesti, jos emme jotain ymmärtäneet. Kielimuuri ei sinänsä ollut ongelma, kalifornialaiset kun puhuvat englantia melko ''normaalisti''. Puhumista ujostelin alussa hyvinkin paljon karmean aksenttini takia, mutta jossakin vaiheessa rohkaistuin ja niin alkoivat puhetaitonikin kohentua.

Ennen vaihtarivuottani olin melko ujo ja epävarma, ja esimerkiksi luokan edessä pidettävä puhe oli minulle aivan hirvittävä asia. Vuoden aikana pikkukaupungissa minusta tuli isäntäperheen ja uusien ystävien ja kokemuksien avulla kuin toinen henkilö. Nykyään kun joudun jonkinlaisen esitelmän pitämään, saan itsevarmuutta ajatellessani, ''Jos teit saman homman vieraalla mantereella tuhansien kilometrien päässä kotoa ja vieläpä vieraalla kielellä, niin pystyt kyllä sen tekemään Suomessakin''.

Hilla Siekkinen, USA

Seikkailu uuden kielen, kulttuurin ja kansainvälisen verkottumisen maailmaan

Ensimmäinen vaihtoehto kohdemaata valitessani, oli USA koripallotaustastani johtuen. Tarkemmin asiaa mietittyäni ymmärsin että tuleva vuosi tarjoaa ennen kaikkea kielitaidon valintani mukaan. Siis tarjolla oli täysin uusi kieli ja sen tuomat tulevaisuuden mahdollisuudet. Niinpä päätin rohkeasti lähteä ummikkona Sveitsiin oppiakseni saksan kielen. Rehellisesti sanoen, en tiennyt Sveitsistä juuri mitään ennen kuin löysin itseni Zurichin kentältä uuden perheeni minut iloisesti tervetulleeksi saksan kielellä toivottaen. Sen verran toki tiesin että maa on tunnettu suklaasta, juustoista, Alpeista ja kelloista. Siitä alkoi huikea seikkailu uuden kielen, kulttuurin ja kansainvälisen verkottumisen maailmaan.

Ennen lähtöäni olin kuullut entisiltä vaihtareilta vaihtelevia tarinoita, ei aina niin ruusuisistakaan kokemuksista vaihtovuotensa ajalta. Minulle oli alusta asti selvää, että tulisin olemaan oman onneni seppä ja että minä itse pystyisin eniten vaikuttamaan siihen,  millainen vuodestani tulisi. Olin jo ennen matkaa päättänyt, että vuodesta tulee elämäni paras, mitä kaikkea siellä sitten tapahtuukaan. Ongelmiinkin olin varautunut, ne eivät minua pääsisi yllättämään. Eniten minua kiehtoi kooltaan suhteellisen pieneen maahan pakattujen  eri kulttuurien, kielten ja niiden murteiden sekamelska. Kaikki muu sujuikin sitten sveitsiläisittäin kellontarkasti.

Minut sijoitettiin Kantoni Graubündenin pääkaupunkiin, Churiin, joka lukeutuu saksankielisen Sveitsin vanhimpiin ja kauneimpiin kaupunkeihin. Aluksi olin hieman "kipsissä", koska kaikki oli uutta ja erilaista, en tuntenut ketään enkä osannut sanaakaan saksaa. Se ei kuitenkaan huolettanut eikä sopeutumisen alkuvaikeudet yllättäneet, olihan AFS-luennoilla käyty läpi tätä sopeutumisen "dynamiikkaa".

Jouduin kokemaan yhden perheenvaihdon mutta ystäväni, uusi todella mukava perheeni (jossa oli isä sekä kolme samanikäistä lasta), sekä paikallinen AFS-yhteyshenkilö tekivät parhaansa saadakseen minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Koripallon harrastaminen auttoi lisäksi sujuvasti sisään eri kaveripiireihin. Paras saamani neuvo oli: "Mikään ei ole väärää tai pahaa , se on vain erilaista". Minun ei odotettu tietävän tai osaavan alussa kaikkea ja oli sallittua tehdä virheitä. Vastoinkäymisiäkin sattui, mutta kun ne saatiin kuntoon, hyvä fiilis vain vahvistui. Myöhemmin oli kyllä hauskaa nauraa omille mokilleen.

Vaihtovuoteni antoi minulle mahdollisuuden luoda mielenkiintoisia kontakteja fantastisiin ihmisiin ympäri maailmaa ja minusta tuli vuoteni aikana entistä itsenäisempi ja suvaitsevampi. Minulla on vahvat siteet tähän kauniiseen maahan ja sveitsiläisiin ystäviini! Tunnen olevani puoliksi Sveitsiläinen enkä vaihtaisi vuottani mihinkään!

On helppoa perustella miksi kannattaa lähteä. Vaikeampaa on keksiä perustelut olla hyödyntämättä tämä mahdollisuus! Suosittelen lämpimästi vaihtovuotta Sveitsissä kaikille seikkailumielisille.

Ralf Holmborg, Sveitsi

Vaihto-oppilaaksi lähtö on aina hyppy tuntemattomaan

Vietin vaihto-oppilasvuoteni pienessä, idyllisessä Forchtenbergin kylässä Etelä-Saksassa. Isäntäperheeseeni kuuluivat opettajina työskentelevät isä ja äiti sekä host-veli, jonka kanssa kävin koulua läheisessä kaupungissa. Vuoteeni mahtui sekä uskomattoman hienoja että vähemmän mukavia hetkiä, joista en yhtäkään vaihtaisi pois – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Ennen lähtöäni en tiennyt, mitä odottaa vuodelta. Käsitykseni saksalaisista oli varsin stereotyyppinen – heitähän pidetään yleisesti täsmällisinä, ahkerina ja jotakuinkin vakavina ihmisinä. Luuloni osoittautuivat pian vääriksi. Isäntäperhe, koulukaverit ja paikallinen AFS ottivat suomalaisen tulokkaan vastaan sydämellisesti ja suurella mielenkiinnolla!

Koska olin aloittanut saksan opiskelun jo viidennellä luokalla, en lähtenyt matkaan täysin ummikkona. Vaikka aluksi tuntui, että en ymmärtänyt saksalaisten puheesta sanaakaan, jo muutamien viikkojen kuluttua pystyin seuraamaan keskustelua. Oman puhetaidon kehittyminen vei aikansa, mutta jo ennen vaihto-oppilasvuoteni puoliväliä pystyin ilmaisemaan itseäni saksaksi sujuvasti ja suuremmin kangertelematta. Heti vuoden alussa päätin, että yritän tulla toimeen puhumalla mahdollisimman vähän englantia. Päätös kannatti! Useamman vieraan kielen hallitseminen on tänä päivänä suuri valttikortti työelämässä, minkä vuoksi mahdollisuuteen oppia uutta kieltä kannattaa aina tarttua rohkeasti.

Vallitseva käsitys saksalaisten muodollisuudesta pitää joissain määrin paikkansa. Teititteleminen on Saksassa useimmissa tilanteissa itsestäänselvyys, mikä saattaa aluksi hämmentää suomalaista. Saksalaisiin nuoriin on helppo tutustua, mutta syvempi ystävystyminen vaatii oman aikansa. Etenkin kaltaiseni ujonpuoleinen ihminen saa toisinaan ponnistella tosissaan luodakseen kontakteja vieraassa ympäristössä. Omat parhaat ystäväni löysin lopulta koulun teatteriryhmästä, jonka kanssa valmistimme vuoden varrella huikean teatterispektaakkelin. Vaihtarivuoteni ehdoton huipennus oli esiintyä saksalaisessa klassikkonäytelmässä satapäisen yleisön edessä yhdessä parhaiden ystävieni kanssa!

Vuosi Saksassa jätti minuun lähtemättömät jälkensä. Palasin Suomeen entistä kielitaitoisempana, sosiaalisempana ja ennen kaikkea itsenäisempänä ihmisenä. Pidän edelleen tiivisti yhteyttä saksalaiseen perheeseeni ja ystäviini, ja osallistuessani Suomen AFS:n toimintaan saan jatkuvasti uusia ystäviä ympäri maailmaa. Sanonta ”kerran vaihto-oppilas, aina vaihto-oppilas” pitää ainakin omalla kohdallani täysin paikkansa. Vaihto-oppilaaksi lähtö on aina hyppy tuntemattomaan – siitä huolimatta ja juuri sen takia suosittelen lämpimästi!

Jonna, Saksa

Minun Ecuadorini

Muistan, kuinka pienenä tyttönä pelasin Incan aarre -lautapeliä veljieni kanssa. Pelilauta oli Etelä-Amerikan muotoinen. Tuolloin nuorempi veljeni löysi aarteen aina ensin. Minä löysin omani viime vuonna.  

Siitä illasta, jolloin mietin epävarmana, innoissani ja samalla pelokkaana, miten selviän vaihto-oppilaana Ecuadorissa, on nyt noin vuosi aikaa. Ymmärsin, että se huolehtiminen oli aivan turhaa. Senhän takia minä lähdin. Oppimaan sen kaiken, mitä en tiennyt. Oppimaan sen, mitä niin kovasti halusin tietää.

Kymmenen kuukautta kuluivat. Kuukausi kerrallaan. Opin aina jotain uutta. Kävin läpi ongelmia host-perheeni ja koulun kanssa. Nämä ongelmat syntyivät kulttuurieroista. Niitä ei vain pääse pakoon, kun lähtee niin vapaasta maasta kuin Suomi jonnekin katolilaiseen ja konservatiiviseen maahan.

Välillä minua turhautti se, että en tuntenut sopivani joukkoon. Mutta päivä päivältä omaksuin alkuun niin oudoilta ja jopa tyhmiltäkin tuntuvia tapoja. Tiesin, että en voisi mennä siellä jauhamaan kenellekään naisten ja miesten tasa-arvosta. Ei se mitään muuttaisi. Asiat piti vain hyväksyä niin kuin ne olivat ja olla iloinen siitä, että täällä koti-Suomessa asiat ovat toisin.

Mietin useasti, että miten maa joka on niin kaunis ja erilainen, josta löytyy kaikki maailman hedelmät ja jonka ihmiset ovat niin avoimia ja iloisia, voi olla niin köyhä. Meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa heiltä. Ihmiset, joiden parissa vietin vuoteni löysivät aina syytä juhlaan. Heillä ei ole läheskään kaikkea sitä, mitä meillä täällä Suomessa on. Sitä mikä tuntuu meille niin tärkeältä, mutta on loppujen lopuksi aivan turhaa. He iloitsevat pienistäkin asioista. He eivät roiku menneisyyden raunioilla, vaan jatkavat reippaasti eteenpäin tanssien ja laulaen. Kaikki, mitä tarvitaan on ystävät ja yössä soiva  lämmin, hymyt korviin nostava salsan rytmi. Kadut täyttyvät nauravista ja tanssivista latinoista. Sellainen on minun Ecuadorini.

 Nea Nasib, Ecuador

Pikkukaupunki Italiassa

Ensimmäiset kuukaudet menivät paikallisia tapoja ihmetellessä ja kieltä opetellessa. En ollut opiskellut italiaa etukäteen paljonkaan, mutta aika nopeasti kieli tarttui päähän ja vähitellen uskalsin myös itse puhua.

Yksi haastavimpia asioita oli sopeutua pikkukaupungin elämänrytmiin, tottua siihen, että kaikki tiesivät sinusta kaiken. Välillä se ärsytti, mutta usein mietin, kuinka ihanaa on, kun minut on niin lämpimästi otettu vastaan ja muitta mutkitta hyväksytty yhteisön jäseneksi.
Eteläitalialaisten välittömyys tuli usein ilmi. Jo ensimmäisenä koulupäivänä luokkani kerääntyi ympärilleni ja hukuin kysymystulvaan eikä ketään häirinnyt kielitaidottomuuteni.
Monet hassulta tuntuvat tavat muuttuivat kuukausien kuluessa normaaleiksi, mutta etenkin alussa oli vaikeaa hyväksyä, että asiat tehdään minulle oudolla tavalla. Muistan, kuinka vaikeimpina hetkinä muistutin itseäni, että vain tänä vuonna minulla on mahdollisuus esimerkiksi viettää joulua italialaisittain ̶ tulevaisuudessa voin taas tehdä kaiken kuten ennenkin, jos haluan.

Vuoden aikana äärettömän tärkeiksi muodostuivat kontaktini toisiin vaihto-oppilaisiin. Monet ongelmat tuntuivat heti helpommilta selvittää, kun ne sai jakaa ihmisten kanssa, jotka tiesivät täsmälleen miltä tuntuu.

Kun lähdin Italiasta, perheen ja ystävien hyvästeleminen oli vaikeaa, mutta samalla odotin kovasti perheeni ja ystävieni tapaamista Suomessa. Paluu ja sopeutuminen takaisin Suomeen oli lähes yhtä vaikeaa, kuin alussa Italiaan tottuminen, mutta se vain merkitsi, että sain vaihtovuodelta juuri sen mitä hain – sopeutumista uuteen kulttuuriin niin hyvin, että se tuntuu toiselta kodilta!

Vaihto-oppilasvuoteni Italiassa oli silmiäavaava kokemus. Lukuisien hauskojen tapahtumien ja uusien ystävien lisäksi opin uutta itsestäni, selviytymään hankalista tilanteista itsenäisesti ja ymmärtämään toisia kulttuureja.

Sofia Schäfer, Italia

Kokemusta rikkaampana

Syömäpuikkoja, riisiä, festivaaleja ja paljon ihmisiä. Tätä ja niin paljon muuta toi vaihto-oppilasvuoteni Hongkongissa tullessaan. Ainutlaatuisena sekoituksena kiinalaista ja länsimaalaista kulttuuria, vuoteni osoittautui haasteelliseksi mutta sitäkin antoisammaksi. Alun vaikeuksista huolimatta pääsin nopeasti mukaan kaupungin sykkeeseen. Ajanvietto pääsaaren pilvenpiirtäjien keskellä ja  rentoutuminen lukuisilla rannoilla muodostuivat isoksi osaksi elämääni koulun ja isäntäperheen ohella. Myös AFS-vaihto-oppilaiden muodostama tiivis kansainvälinen yhteisö tuli tärkeäksi osaksi sosiaalista elämääni.

Maata valitessani etsin mahdollisimman erilaista ja haasteellista kohdemaata, ja vuoden vieriessä Hongkong täytti kaikki sille asettamani kriteerit. Kenties juuri Hongkongin erilaisuus muodosti vaihto-oppilasvuodestani kasvattavan, vaiherikkaan ja kerrassaan unohtumattoman kokemuksen. Vuosi tarjosi enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella enkä vaihtaisi kokemustani mihinkään.

 Millariia Wikman, Hong Kong

Tarpeeksi kauas

“Intiaan??”, “ootko ihan hullu?”,”miks niin kauas?”,”miks nyt sinne pitää lähtee?”

Tuollaisia kommentteja tuli kun kerroin lähteväni. Näin jälkeepäin tulee mietittyä itsekkin, miks just sinne eikä jonnekkin muualle? Intia oli kulttuuriltaan aika haastava. Naiset ovat alempiarvoisia eikä se ihan sopinut mun päähäni, kulttuuri oli muutenkin täysin vastakohta Suomeen verrattuna. Mut sinne sitä lähdettiin näkemään toista kulttuuria ja kasvamaan monessakin mielessä joten ehkä kuitenkin Intia oli hyvä valinta.Varmasti tarpeeksi erilainen.

Vuoden aikana tuli monet kyyneleet vieritettyä kun ei ymmärtänyt, oli hämmentävää ja ikävä. Tuli myös hymyiltä, kun pääsin ihan itse bussilla kouluun ja takasin, opin syömään ruokaa yhdellä kädellä ja osasin ladata lisää puheaikaa kännykkään. Nykyään Suomessa on helpompi iloita ja hymyillä pienistäkin asioista eivätkä isotkaan ongelmat ei tunnu niin isoilta: “Vuoden kun siellä oot niin sama kuin olisit intissä ollut.”

Sopeutuminen oli tosi hankalaa, vaihdoin perhettä parikin kertaa joten en ehtinyt asettua mihinkään kunnolla. Pari kertaa meinasin myös luovuttaa, ajatukset oli vain Suomessa. Vuoden vaihteen jälkeen tajusin millaista mahdollisuutta olin asenteellani pilaamassa ja aloin sopeutumaan. En oikeastaan rakastunut täysillä Intiaan tai kulttuuriin. Sain kavereita, joita ikävöin nyt ja puhun välillä englantia suomen sijaan. Ihmiset tuntuvat loppuneen Suomesta ja on hirvittävän kylmä.

Intia on hieno maa, vaikken sitä toiseksi kotimaakseni voisi kutsuakkaan. Siellä viettämäni vuosi muutti minua varmasti, eikä sellaista kokemusta saa muualta. Välillä pohdin, että miksi oikein lähdin ja tahallisesti tein elämästäni hankalampaa? Luulen kuitenkin että elämäni olisi hankalampaa jos en olisi lähtenyt.

Kesällä ennen Intiaan lähtöäni  mietin kauhulla miten ikinä voisin joskus lukion jälkeen muuttaa pois kotoa, asua yksin jossain ihan muualla. Seuraavana kesänä, kun olin palannut Intiasta,  odotin innolla muuttoani uuteen lukioon 400km päähän kodista. Olin varma että pärjäisin omillani, olinhan asunut vuoden Intiassa!

Noora Lainio, Intia

Koulun harrasteryhmästä Super Bowliin!

Kun lähdin vaihto-oppilaaksi, en osannut odottaa mitään tällaista. En todellakaan olisi ikinä uskonut pääseväni osalliseksi yhteen maailman isommista urheilutapahtumista!

Mulla on ainoastaan muutama vuosi tanssikokemusta, enkä ole yhtä hyvä kuin muut meidän ryhmän tytöt. Mutta mun mottona on ollut ottaa riskejä ja kokeilla kaikkea ilman ennakkoluuloja. Mun mielestä se on ainoa tapa päästä osaksi tällaisia kokemuksia. Kannattaa oikeasti vain rohkeasti yrittää: mullakin kesti ainakin kuukausi saada tavoitettua mun valmentaja,  lopulta sovittiin tapaaminen ja siitä se sitten lähtikin ja pääsin mukaan.  Ja sitten olinkin esiintymässä Cowboys Stadiumilla Super Bowlin loppuottelussa!

Me tanssittiin sen Super Bowl palkinnon edessä, joka oli aika makeeta.  Monet ottivat meistä valokuvia. Mun naama oli päivän päätteksi hymyilystä kipeä! Pitkän esiintymispäivän päätteeksi mun jalat oli ihan poikki, ja väsytti ihan kamalasti. Illalla katselin matsin loppuun kotona rauhassa.

Tanssiryhmän lisäksi hain koulun musikaalin jokaiseen tehtävään, koska halusin vain jotenkin päästä osaksi koko projektia. Musta tuntui, että nolasin itseni totaalisesti koe-esiintymisessä, mutta pääsinkin mukaan kuoroon, tanssimiseen ja puvustukseen. Ihan uskomatonta!

Tuleville vaihtareille voin kokemuksesta kertoa, että kannattaa ehdottomasti aloittaa jokin urheilu- tai muu harrastus! Täällä Texasissa ainakin urheilu on supersuosittua ja kaikki urheilu otetaan tosi vakavasti. Lisäksi melkein kaikki elämä pyörii koulun ymparillä. Mun mielestä se on kivaa vaihtelua Suomelle, jossa olen tottunut kaikkien aktiviteettien tapahtuvan koulun ulkopuolella. Lisäksi täällä koulun yhteishenki on aivan uskomaton, tunnelma esim. jenkkifutis-peleissä on kuin jossain rock-konsertissa.

Tämän vuoden jälkeen voin sanoa, että mulla ei ole mitään kaduttavaa. Tietenkin mulla kävi ihan uskomaton tuuri tuon Super Bowlin kanssa, sillä se oli meidan koulun historiassa ensimmäinen kerta, kun saatiin tollainen esiintymiskutsu. Ma voin kertoa tästä vanhenpana mun lapsenlapsillekin. Ehkä tässä on jokin kohtalo mukana!

Sara Reijonen, USA

Kaus ja takaisin

On kulunut kaksi vuotta siita, kun palasin Ecuadorista hämmentyneenä ja muutenkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin istun jälleen lentokoneessa päämääränäni tuo sama, niin rakas ja erityinen maa, josta minun oli kaksi vuotta sitten niin vaikea lähteä.

Ida Eloranta, Ecuador