Indonesia on maailman suurin saarivaltio: alue käsittää yli 17 000 saarta, joista noin 6 000 on asuttuja. Suurimmat saaret ovat Jaava, Borneo ja Sulawesi. Indonesian väkiluku on maailman neljänneksi suurin Kiinan, Intian ja Yhdysvaltojen jälkeen. Maassa vallitsee trooppinen ilmasto, ja sen luonto on erittäin monimuotoinen: maan kasvillisuus ja eläimistö ovat sekoitus aasialaisia ja australialaisia lajeja. Indonesia sijaitsee tuliperäisellä alueella, joten maasta löytyy useita tulivuoria.

Kouluviikot kestävät Indonesiassa maanantaista lauantaihin, mutta perjantaisin koulua on pari tuntia vähemmän kuin muina päivinä. Käytössä on koulupuvut. Varsinaisen kouluajan ulkopuolella koulussa järjestetään paljon erilaista toimintaa: urheilua, tanssia, kuoroja ja koulun lehden tekemistä.

Indonesia on maailman suurin muslimienemmistöinen maa. Laki kuitenkin takaa uskonnonvapauden kaikille. Indonesian virallinen kieli on indonesia, mutta maassa puhutaan noin neljääsataa paikallista kieltä.

Suomalainen Saara Leväniemi asui vuoden 2015-2016 Indonesiassa. Tässä hänen kertomuksiaan vaihtokokemuksestaan:

” Siskoni oli vaihdossa AFS:n kautta Brasiliassa, joten innostuin itsekin ajatuksesta lähteä jonnekin kauas ja lämpimään maahan. Aasia on aina kiinnostanut mua ja halusin mahdollisimman erilaiseen kulttuuriin, maavaihtoehtoja kattoessa Indonesia pisti silmään. Itseä ei niinkään pelottanut muualla asuminen, mutta yksin matkustaminen jännitti, sillä siitä ei ollut aiempaa kokemusta. Kavereita ja perhettä varmaankin pelotti enemmän kuin mua, mutta mua harmitti olla erossa kavereista niin kauan. Somen ansiosta sitäkään ei koitunut ongelmaa.

Indonesiassa puhutaan indonesiaa ja lisäksi paikallisia kieliä, mun kaupungissa Karawangissa puhuttiin sundaa, kun taas Yogyakartassa puhutaan jaavaa. Ennen lähtöä opettelin numerot 1-7, 8-10 oli liian komplekseja niin en sitten muistanut niitä. Tiesin myös mitä oli porkkana. (wortel) Vuoden aikana oli paljon hetkiä, jolloin tuntui siltä ettei kielenopiskelusta olis tulossa yhtään mitään. Joululoman jälkeen sain paljon kehuja siitä että osaisin jo puhua kunnolla, mutta ite myönnän osanneeni vasta helmikuun alussa. Ymmärtäminen oli helppoa, mutta vastaaminen ja puhuminen oli hankalaa ja vei paljon aikaa. Oma tavoite oli, et sitten kun mä pystyn vitsailla ja ymmärtää toisten vitsejä, oon onnistunut. Helmikuussa pääsi käymään noin.

Mä asuin Indonesiassa Jaavan saarella, Karawangin kaupungissa. Karawang on teollisuuskaupunki suhteellisen lähellä Jakartaa, Indonesian pääkaupunkia. Teollisuus tarkoittaa enimmäkseen sitä, että hengitysilma oli pölyistä, vihreä kasvillisuus oli harvassa, ja kaikkialla oli koko ajan kuuma. Viime vuonna kävi niin, että kahdesta vuodenajasta toinen, sadekausi, jäi vähän tulematta. Oli siis kuivaa, pölyistä ja kuumaa. Ja kun satoi, sitä tuli polviin asti. Kuumuuteen toki tottui nopeasti (ja sehän oli mun henk.koht. kriteeri maavalinnalle) ja viherkasvillisuutta osasi arvostaa muualle mennessä, ja Suomeen palatessa.

Mulla oli aivan ihana isäntäperhe! Äiti, isä, vuoden vanhempi isosisko ja samanikäinen veli. Lisäksi meidän isoisä asui samassa talossa, suurimman osan ajasta. Talosta löytyi myös kaksi kuskia ja kaksi kodinhoitajaa, jotka oli aivan kuin perheenjäseniä. Pari hassua riitaa meillä ehti olla, mutta ne sovittiin enkä olisi halunnut vaihtaa perhettä mistään hinnasta. Mun perhe oli toki aika tiukka kotiintuloajoista, skootterilla ajosta, kavereilla käymisestä, mutta mulla oli samat säännöt kuin sisaruksilla ja ne oli olemassa meidän turvallisuuden takia. Äidistä tuli kaikista läheisin, veljen kanssa meni tahattomasti sukset ristiin kun yritin auttaa ja olla kiva, mutta tuli vaan väärinkäsityksiä ja sillä oli tapana padota vihaansa, kun ikäjärjestys Indonesiassa on kuin kanojen nokkimisjärjesyts. Tää mun veli, vaikkakin samana vuotena syntynyt, oli 4 kuukautta ja 3 päivää nuorempi kuin minä, eikä siis saanut paljoa urputtaa jos oli ongelma mun kanssa.

Indonesialaiset tykkää: riisistä! Tai ainakin mun sumatralaislähtöisessä perheessä tykättiin. Riisin kylkiäisenä? Meidän perheessä kypsennettyä chilimössöä! Ruokakulttuuri riippuu paljolti siitä, mistä päin Indonesiaa porukka on kotoisin. Meillä syötiin riisiä, chiliä, vihanneksia, kananmunia, kalaa, kanaa tai lihaa. Mitä tulisempi, sen parempi. ”Kouluun et lähde, ennen kun oot syönyt lautasellisen riisiä” Ja minähän söin. Viisi kertaa päivässä. Aamu- ja iltapalatkin oli siis saman näköisiä kun lounas. Haarukka ja lusikka oli toki mahdollisia aterimia, mutta yleensä syötiin käsin. Tai vain oikealla kädellä siis, vasemmalla kädellä ei saa syödä, kätellä tai ojentaa asioita. Se on töykeää, koska vasen käsi on tarkoitettu vain kyykkyessoihin vessapaperiksi. Vettä oli aina. Ja saippuaskaala ruhtinaallinen!

Koska kotona oli aika tiukat säännöt yleisen liikenteen turvallisuudesta ja pimeän nopeasta tulosta johtuen, päädyin yleensä olemaan kotona. Koulussa harvemmin annettiin läksyjä joihin mulla olisi riittänyt rahkeet tai materiaalit, joten koulun jälkeen ei edes ollut niitä huolehdittavana. Indonesian opettaja kyllä tykkäsi antaa mulle läksyjä, ja pistaritkin tein. Yleensä olin koneella tai yritin jutella kodinhoitajien kanssa ja harjoitella kieltä.

Uskonto on melkeinpä tärkein asia indonesialaisille. Kaikki asiat liittyy siihen, ja jopa matematiikkaa voi ymmärtää kunhan vain muistaa rukoilla. Suurin osa ihmisistä on muslimeita, niin kuin munkin perhe. Mun perhe oli tosi uskonnollisia, eikä se vaikuttanut mun elämään niin suuresti. Meillä ei syöty possua, jota en muutenkaan syö, niin en sitä osannut kaivata. Ekat pari viikkoa meni totutellessa moskeijasta kuuluvaan rukouskutsuun. Rukoushetkiä on päivässä viisi, joista ensimmäinen on noin viideltä aamulla. Nää ekat viikot mä heräsin siihen ääneen, asuttiin aivan moskeijan vieressä ja se kuuluu korkealta ja kovaa, mutta totuin siihen aika hyvin.

Meidän koulu oli julkinen, mikä tarkoitti sitä että se kesti maanataista lauantaihin, aamuseiskasta kolmeen, vähän päivästä riippuen. Maanantaisin koulu alkoi lippuseremonialla, ja seisottiin paahtavan auringon alla n. tunti. Perjantaisin oli muslimipoikien rukoushetki ja kaikki muut pääsi puolen päivän aikaan. Kaikissa kouluissa on koulupuku, meidän koulu on tunnettu tarkasta pukukoodista, joten esim. kengissä ei saanut olla missään kohtaa muita värejä kuin mustaa, ponnarinkin piti olla musta, sukkien valkoiset, ilman mitään kuoseja, kynnet tuli pitää lyhyinä. Koulun alueelta ei saanut poistua, ja poissaolot oli todella vakava asia. Ne tosin ei vaikuttanut muhun niin paljoa, kun en oikeastaan ollut koulun listoilla, ja yleensä jos olin pois, oli jotain AFS-juttuja tehtävänä, niin se ei sit haitannut. Julkisissa kouluissa saattaa usein käydä niin kuin meillä, että ykkösvuoden aikana opettajat ei välttämättä tule pitämään tunteja, käsittääkseni koska ne saattaa olla monessa eri koulussa opettajana pienen palkan takia yms., joten välillä me vaan hengattiin luokassa. Se oli mulle tosi hyvä, koska mä opin siinä kieltä. Periaatteessa meillä oli vaan kaksi pitempää välituntia päivän aikana, jolloin ehti oikeasti käydä kanttiinissa ostamassa vesipullon tai jotain ruokaa.

Mä kiinnitin aivan älyttömästi huomiota mihin ikinä meninkin. Saatoin olla skootterin kyydissä, ja vastaantulevat käänsi päätään 180 astetta ihan vaan huutaakseen ”BULE” (=ulkomaalainen, erityisesti valkoihoinen. Ehkä vähän rasistinen ilmaisu, mutten lähtis valittamaan siltä aspektilta). Kuvittele että näin tekee jokainen tien läheisyydessä oleva ihminen. Kyllä, olin riski liikenteessä, auton ulkopuolella. Mutta Karawang on pieni paikka, jossa ei ulkomaalaisia useasti näy, joten ihan ymmärrettävää. Monesti mua myös pyydettiin kuvaan. ”Teh, teh! Foto dong!! satu lagi, satu lagi dong mba!!” (=haluun kuvan sun kaa, monen otoksen jälkeen todetaan vielä monen kuvan ajan, yks vielä, yks vaan!) Jotkut otti kuvia kysymättä, sivusta ns. paparazzina, kaikkeen tottui ja loppuleirillä osattiin jo poseerata muutaman kymmenen metrin päässä olevien ihmisten kameroihin.

Asiat, joista en loppujen lopuksi pitänyt: kuvat, salakuvat, kuvien julkaiseminen luvatta. Suurempi ongelma: ei saa sanoa ei, varsinkaan vanhemmille ihmisille. Mä en myöskään pitänyt kyykkyvessoista, enkä ois iljennyt käyttää kättä vessapaperina. Paperia sai kyllä ostettua. Indonesialaiset on liian työnarkomaaneja kans, viikot ja päivät on pitkiä, eikä nukkumista oikein arvostettu.

Mun mielestä taas avoin puhuminen ja hyväksyminen uskonnoista olis tarpeellista myös Suomessa. Monelle länsimaalaiselle tekis hyvää astua vähäks aikaa toisten kenkiin ja käydä kattomassa minkälaista ne erilaiset ihmiset oikeasti on. Indonesiassa ollaan myös todella anteliaita, se on positiivista. Vaihtovuosi ehdottomasti myös kasvatti mua ihmisenä. Mun maailmankuva on nyt paljon avarampi, hyväksyn erilaisia ihmisiä paremmin ja osaan myös olla varovainen eri ihmisten rehellisyydestä. Mulla on nyt kaksi kotimaata, kaksi perhettä, ja kahdet eri kaverit. Kaksi eri kotia, joihin voi aina palata. Ehkei esim. kielitaidosta ole arkipäiväistä hyötyä, mutta osaanpahan ainakin ajatella asioita monelta eri kantilta. Olen nyt paljon avoimempi ja rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa, pystyn heittäytymään vähän kaikkeen. Mulla on toisaalta kovempi ulkokuori.

Indonesiaan kannattaa lähteä, vaikka vain muutamaksi viikoksi. Se avartaa maailmankuvaa niin paljon. Siellä on kaunista ja paljon erilaisia, värikkäitä kulttuureita. Siellä oppiminen ei kyllä lopu koskaan! Suurella todennäköisyydellä opit uuden kielen, indonesian. Et välttämättä pääse heti ekana tulkiksi, etkä saa sitä kirjotettua yo:ssa, mutta voit hämmentää kanssasi eläviä ihmisiä vaikkapa instagramiin indonesiaksi kirjoittaen.

Kaiken kaikkiaan mulla oli kivaa, mutta se vaatii itseltä tosi paljon rohkeutta, kestävyyttä ja erityisesti kykyä mennä toisten pelisäännöillä. Vaikka siitä oli mun mielestä monelle pelkkää hyötyä, suosittelisin ajattelemaan omia voimia, kykyjä ja rahkeita eka. Sen sanon varmaks, ettei se sovi kaikille. Ei todellakaan. Mut sit toisaalta eihän mikään tässä maailmassa sovi kaikille.

Vaihtoon lähtiessä verkostoituu paljon, muita vaihtareita tulee ympäri maailmaa, ja heidän kanssaan ystävystyen saa monta eri kotia missä vierailla ja yöpyä, jos sattuu käymään muualla maailmalla. Vaihdossa ollessa oppii arvostamaan niin omaa kuin vierastakin kulttuuria. Mä opin kans sit arvostamaan sitä vapautta mitä kotimaassa on, osaan jutella, sanoa asiat miten haluankin ne ilmaista, saan olla ja mennä paljon vapaammin kellon ympäri, liikkua yksin. Osaan tehdä asioita automaattisesti kysymättä toisilta, tiedän minne mennä. Suomessa ei oo niin hatara fiilis.”

 

Katso esittelyvideo Indonesian yhdestä tunnetuimmasta saaresta Balista.

 

Tutustu myös argentiinalaisen Sofian vaihtovuoteen Indonesian Makassarissa vuonna 2013-2014.

 

 

Ohjelma Kesto Alku/loppu Osallistumismaksu Paikkatilanne Ikäraja
Vuosiohjelma, syksy 2018 Noin 11 kk Elokuu 2018 – Heinäkuu 2019 8 990 € Haku käynnissä 16 vuotta – 18 vuotta 6 kk
Vuosiohjelma, syksy 2017 Noin 11 kk Elokuu 2017 – Heinäkuu 2018 Kysy AFS-toimistosta Haku päättynyt 16 vuotta – 18 vuotta 6 kk
Hae nyt!

Explore the Programs Available in Indonesia